”Vaikka saisin lotossa päävoiton, vaihtaisin sen epäröimättä terveeseen selkään” sanoin miehelleni siinä vaiheessa kun selkäni oli vielä huonona lasten vauva-aikana. ”Mitä minä tekisin niillä rahoilla, jos en pystyisi elämään täysillä, jos en kunnolla saa lasta laskettua pinnasänkyyn ilman että selkään sattuu julmetusti?” Olin käynyt kalliit fysioterapia jaksot ja yksityislääkärit yleisistä puhumattakaan, mutta selkä oli silti jumppauttamisesta huolimatta aina ajoittain ihan mahdoton. Magneettikuvissa näkyi välilevyn pullistuman alkuja, mutta niitä löytyy kuulema jokaiselta kun vaan tarpeeksi tutkitaan. Tulevat ja menevät ja voivat olla oireettomiakin. Näin minulle kerrottiin.
Oli ollut pätkätöitä, oli itselleni väärä opiskeluala jota suomalaisella sisulla vain jatkoin (periksi ei anneta, juu…!), oli homeisia opiskelijakämppiä ja homeinen työpaikka, epävarmuutta tulevasta, ammatti-identiteetti hukassa, oli nuoruuden levottomuutta ja rikki menneitä ihmissuhteita. Oli myös liika kiltteyttä ja periksi antamista, vihan ja turhautumisen jatkuvaa nielemistä ja patoutumista. Siis normaalia nuoren ihmisen elämää? Opiskelijan rahapulaa ja pitkiä päiviä. Lopulta, kun luulin jo elämän kääntyneen rauhallisemmille poluille ja alkavan vakiintua, oli oma koti ja oma mies, tuli rakkaan perheenjäsenen menetystrauma, joka pysäytti elämän kertalaakista, laittoi polvilleen ja nöyrtymään kuoleman edessä.
Onneksi oli ja on perhe ja ystäviä, jotka tukevat ja jaksavat kuunnella, kun elämä on vetänyt maton jalkojen alta.
Pysähdys ja stoppi, menetys, trauma. Se pakottaa ihmisen kohtaamaan tunteensa, huutamaan ne ulos tai hiljentymään, mikä sitten kelläkin on jäänyt tekemättä ja kuuntelemaan itseään. Laittamaan esim. oma terveys ja jaksaminen suorittamisen ja kaiken muun edelle. Koska ei ole vaihtoehtoja.
Se opettaa myös sen, että korulauseet ja pinnalliset heitot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Oma sisäinen ääni, moraali, oma tunne. Ne nousevat, jos ovat tahtoneet jäädä maailman kiireiden jalkoihin, nyt ne nousevat arvoon arvaamattomaan ja siihen omaan sisäiseen ääneen oppii luottamaan. Sitä voisi kutsua vaikka identiteetiksi. Tai kokemuksen ääneksi. Intuitiokin lienee tälle sukua. Tiedämme mikä on meille parhaaksi.
Koskaan emme ole valmiita. Mutta kokonaisemmiksi, ehjemmiksi voimme tulla. Joskus eheyden kokee vasta kun on ensin särkynyt. Lohdullista. Lopussa on uuden alku.
Miten kävi selän? No selkä parantui sitä mukaa kun kirjoitin ja käsittelin mennyttä elämääni ja sen kipukohtia. Opiskelin vyöhyketerapeutiksi, ennen kaikkea sain hoitoja ja tein hoitoja. Kuulin karmeita tarinoita muiden opiskelijoiden elämistä, kerroin omani ulos luottamuksellisessa seurassa. Luotin ja sain luottamusta osakseni. Sain ääneni kuuluviin, tulin näkyväksi sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni. Käsittelin tunnepatoutumiani, hyviä aitoja tunteita, kuten pelko, viha, syyllisyys, häpeä, (ne ovat terveitä, hyviä tunteita, joiden täysi kieltäminen sairastuttaa) hoidoissa, joita teimme toisillemme opiskeluihin kuuluen. Kävin siis sen prosessin läpi, jonka tunnevyöhyketerapiaan tuleva asiakaskin voi hoidoissa halutessaan läpikäydä, jos vain uskaltaa heittäytyä, ja jos hyvä, luottamuksellinen terapiasuhde on syntynyt. Mutta kukko ei käskien laula. Jokainen etenee prosessissaan omalla tavallaan, omassa aikataulussaan, sitä ei saa eikä voi kiirehtiä. Monet prosessoivat hiljaa itsekseen, toiset avautuvat kertomaan kaiken. Kaikki tavat ovat oikein.
Joskus aika ei vain ole vielä oikea, mutta ehkä jotain jää muhimaan tullakseen käsittelyyn sitten kun voimia ja resursseja vaikeiden asioiden käsittelyyn on paremmin. Jo pelkkä vyöhyketerapeuttisten heijastepisteiden käsittely ilman tunnepuhetta tekee hyvää, vilkastuttaa aineenvaihduntaa, laukaisee lihasjumeja ja saa kehomme palautumaan rasituksista.
Mutta itku ja nauru, uskaltautuminen tunteiden käsittelyyn, jotta ne eivät enää sitoisi enenrgiaamme, vaan vapauttaisivat energiaa. Niiden puhdistavan voiman me kaikki tunnemme.
Olenko nyt täydellinen ja aivan ”zen” kuten termi kuuluu? Sisar hento valkoinen, jolla on ikuinen hymy huulillaan? Hah haa, en tietenkään, mutta nyt TIEDÄN ja TUNNEN, ettei minun tarvitsekaan olla. Ihanaa! Riitän tällaisena itselleni. Olemmehan usein itse itsemme kovimmat kriitikot. Täydellisyyteen pyrkiminen on hanurista ja siitä pitää pyrkiä tietoisesti eroon.
Koen saaneeni paljon. Eikä selkä enää vihoittele kuin harvoin. Se parani koska se on osa kokonaisuutta. Ja kun hoidin itseäni kokonaisvaltaisesti, myös tunnepuolta, kehoni pääsi korjaamaan itse itsensä.
Mutta edelleenkin, jos on kova stressi tai vihainen jostain, selkä muistuttaa olemassa olostaan. Ihan kuin se yrittäisi pysäyttää tuntemaan, että missä nyt OIKEASTI mättää. Koska keho on fiksu. Kun vain opimme kuuntelemaan sitä. Koska tunteet, järki ja keho eivät ole erilliset toisistaan, ne ovat yhtä.
